No niin, nyt on katsottu 6 tuntia Paris-Dakar tarinaa.
Surullinen tarina.
No olihan sitä mukava katsella aavikolla ajoa.
Alussa oli yritystä ja kyllä toi Charleykin oppi ajamaan crossiharjoituksissa jne. Vauhtia oli ihan eri tavalla kuin siellä Long Way Roundissa, mutta oli pyörätkin ihan erilaisia.
Onneksi se kaatui jo viidentenä päiväna ja hajoitti vain molemmat kätensä.
Se kaatuminen oli aika viaton kumoon meneminen pehmeässä hiekassa. Ranteet jäi vaan tankoon kiinni ja molemmat sökönä.
Myöhemmillä pätkillä se olis voinut vammautua paljon pahemmin, niinkuin monet muut tekivät. Ei olis ikinä selvinnyt maaliin mitenkään.
Matkaan lähti 250 pyörää ja vain 90 tuli maaliin. Suurin osa niistä keskeytäneistä meni varmaan helikopterilla suoraan sairaalaan.
Teamikaverinsa Matt uupui muistaakseni kymmenentenä päivänä dyyneille. Ei kuitenkaan loukkaantunut mitenkään.
Molemmat keskeyttäneet olivat sitä mieltä sitten lopuksi, että hommassa ei ole mitään järkeä ja ei koskaan enää.
Simon oli ainoa, joka teamista ajoi maaliin asti. Hyvä suoritus ilman muuta.
Surullisinta tarinassa oli yksi kuollut kuljettaja ja kaksi kuollutta lasta katsojina, jos nyt oikein ymmärsin englanninkieliset tarinat.
Ei tossa ole kyllä paljoa järkeä. Joku raja sitä pitäisi isojen äijien leikeissäkin olla.
Pekka
