Länskäri kirjoitti:
Mielestäni juuri oma vaimo on kaikkein kätevin kyyditettävä. Se ei nitise eikä natise mentiin sitten kovaa taikka kallellaan. Toiseksi se on lähes aina saatavilla, tarvittaessa.
Kyllä Länskäri on tässä suhteessa harvinaisen oikeassa.
Elettiin muistaakseni vuotta -89 tai -90 kun olin vielä ns. nuori ja Super Tenere oli vasta tullut markkinoille. Pekka Neste kuulutti tuolle uudelle pyörätyypille nimeä oikein nimikilpailun kautta MP-lehdessä, koska möhköenduron sana 'möhkö' oli jo Kawan 1300:n vakiintunut nimi, ja 'enduro' ei hänen mielestään kuvannut oikein n. 200-kiloista katupyörää.
Tuolloin järjestettiin Sumiaisissa myös ensimmäinen Möhkö-meeting ja ensimmäinen kokoontumisajon yhteyteen liitetty matkaendurosafari tai -ryhmäajo. Kuulosti mielenkiintoiselta. Tuolloinen tyttöystävänikin oli sitä mieltä.
Kun saavuimme Super Tenerellä paikalle, oli suuri osa jo majoittunut ja me vielä mietimme mitä tekisimme. No, safarille päätimme kuitenkin osallistua. Järjestäjä oli järkännyt vyöruusuille oman kyydityksen safarin toisessa päässä olevalle saunalle. Tyttöystävä tuumasi, jotta hän on tullut tänne endurosafarille, eikä autoilemaan, joten siitä sitten kysymään josko reitin voi ajaa kaksi päällä?
Minulle vastattiin jotta onhan siellä pahoja paikkojakin, mutta tulkaa sitten vaikka jonon hännillä niin peräpään valvoja tuo teidät perille.
En tiedä ymmärsinkö väärin, vai mistä johtui, mutta reitille lähdettäessä olimme jonon kärjessä. Reitti ajettiinkin loppujen lopuksi niin, että reitin laatija DR600:lla veti porukkaa ja hänen kantaansa iski joku crossikuski 600 Tenerellä. Sitten jonossa oli pieni rako, ja tulimme me kaksi päällä ja sitten taas pieni rako ja tulivat loput. Jossain vaiheessa sain yhden XT600:n kantaani, mutta sekään ei päässyt/mennyt ohi.
Kerran tultiin yhdestä hypystä sellaiselle tukkisillalle, missä tukit olivat pituussuunnassa ja vähän vinossa. Silloin sydän kävi kurkussa, mutta ilmeisesti vauhtia oli tarpeeksi, kun päästiin ehjänä yli. Yhden kaarteen ajoin pitkäksi, mutta onneksi siinä oli pihatien liittymä. Kävin maatalon pihassa kääntymässä ja ehdin takaisin tielle ennen kuin kukaan kerkisi edelle...
Eihän tuossa mitään järkeä ollut, mutta silloin poikasena näyttämisen halu oli kova. Porukassa vauhti yleensä kasvaa, ja ajetaan yli taitojen. Tuon jälkeen olen usein miettinyt kahdesti lähdenkö porukka-ajoihin mukaan. Pelkään että joko ajan itse yli taitojeni parempien perässä, tai sitten että helpon näköisellä ajolla houkutan perässä tulevat vähemmän ajaneet ylisuorituksiin.
No, kun päästiin perille, kysyn tyttöystävältä josko jäätäisiin yöksi? Tämä katseli perillä siideripullo kourassa odottavia saunoneita, meikattuja, hyväntuoksuisia neitosia, jotka tulivat silittelemään miehiään kysellen oliko rankka reissu, kun nämä ovat ihan hiessä. Tämä tuumasi, että täällä ei ole enää mitään kiinnostavaa, ja että ajetaan kotiin jotain kivaa pikkutietä...
Tuosta tyttöystävästä tuli sittemmin vaimoni ja kahden lapseni äiti.
Jos lukijakunnassa on joku, jonka vaimo kuuluu tuohon saunalla odottaneeseen tyttökaartiin, niin älköön ottako tästä hernettä nenuun. Meidän arvomaailmamme vaan oli tuohon aikaan hieman erilainen. Siihen aikaan ajeltiin paljonkin emännän kanssa kaksi päällä milloin missäkin. Yksi päällä Super Tenere hiekalla yleensä vain suti, mutta kaksi päällä se sai välillä niin paljon pitoa, että vedätyksessä vuoroin nosti etupyörää ja vuoroin suti... Itse en olisi sellaisen kuskin kyydissä uskaltanut olla hetkeäkään.
-Tero-
PS. Oma ehdotukseni isojen enduroiden nimikilpailuun tuolloin oli Granduro.
