Käytiin kaverin kanssa kurvailemassa Norjassa. Yhdeksässä päivässä kertyi 3800 kilometriä ja reissu ylitti odotukset. Maisemat olivat mahtavia, tiet messeviä ja hintataso vähintäänkin lupausten mukainen. Ajeltiin enimmäkseen pikkuteitä linjalla Trondheim - Bergen - Oslo ja mennen tullen mahdollisimman rivakasti (=päivässä) Ruotsin läpi.
Norjan reissuista on ollut täällä ja moottoripyora.orgissa jo niin monta tarinaa, että jätän perusteelliset matkakertomukset väliin. Pari hauskaa paikkaa pitää silti jakaa, jos vaikka joku muukin innostuisi.
Kyselin ennen lähtöä ohjeita Peikkotielle ja se tuli tietysti käytyä. Hieno! Sieltä piti jatkaa Geirangerin kautta Bergenin suuntaan ja koukata sorapintaiselle turistitielle numero 258. Näin tehtiin. Matkalla poikettiin Dalsnibban 1500 metrin korkeudessa olevalle näköalapaikalla, jonne piti nousta sateen liukastamaan soraserpentiiniä.
Tie 258 oli hienoa soramutkaa ja maisemat karuja. Lunta ja jäätä riitti penkoilla ihmeteltäväksi, mutta vielä suurempi ihme oli, kun tie oli äkkiä poikkaistu puomilla ja kyltillä, joka varoitti lumivyöryn vaarasta! Siis heinäkuun loppupuolella...
Pistän paikasta pari kuvaa oheen.Koukkaus aiheutti sen, ettei enää viitsitty ajaa Strynin kautta, vaan ajettiin tietä 15 kaakkoon ja jatkettiin 55:ttä lounaaseen. Sekin oli mainio reitti, kulki yli kilsan korkeudessa, lunta ja lampaita riitti. Välillä kurvattiin alas serpentiinejä pitkin ja taas ylös.
Tien 5 kautta päästiin Aurlandin tunturitielle ja taas yli kilometriin. Kolmannen kuvan 18 prosentin nousu (jyrkin löytämämme) osui kohdalle sattumalta, kun ajettiin Aurlandista Bergenin suuntaan E16-tietä. Olimme jo oppineet poikkeamaan turistiteille ja tämä nousi jyrkkää rinnettä Stalheimin hotellille.
Mäki oli oikeasti niin jyrkkä, että oma afrikkalaiseni tuntui hyppäävän kolmen raskaan laukun kanssa pystyyn, kun kurvista lähti kiihdyttämään. Suorat olivat lyhimmillään alle 50 metriä ja mutkat niin tiukkoja, että piti polkea ykköselle asti.
No, eihän se oikeasti mihinkään olis keulinut, tuntui vaan siltä kun pelotti. Ekan nousun ja laskun jälkeen rohkeutta oli kerätty sen verran, että painettiin sama mäki uudelleen ja vauhdilla. Tuli hiki miehille ja vähän pyörillekin, AT:n lämpömittari taisi nousta ekaa kertaa pohjalukemistaan puoleen väliin asteikkoa. Se siis toimii sittenkin...
Reissussa tuli mieleeni, että Norjaan voisi joskus lähteä toistekin koluamaan pelkkiä sorapolkuja. Niitä näkyi mutkittelevan siellä tuntureilla vähän väliä sikin sokin. Yhtä kokeiltiin ajaakin, mutta matka päättyi metriseen kinokseen vajaan kilometrin jälkeen. Oikeasti. Heinäkuun lopulla.
No, vaikka ei paljon asfaltilta lähdettykään, matkaenduro tuli ainakin todettua hyväksi kulkupeliksi. Melkein puolet pyöristä näytti olevan isoja Bemarin gessuja mm. Saksan ja Alankomaiden kilvissä. Menivät serpentiineissä lujaa!
Afrikkalaiseni selvisi reissusta kunnialla. Käytännössä tankattiin, voideltiin ketjut iltaisin ja vain ajettiin. Ainoa riesa oli kivikova penkki, joka sai hanurin huutamaan hoosiannaa mm. menomatkalla Uumajan ja Trondheimin välillä (700 kilsaa päivässä). Tietäiskö joku apua tähän vaivaan vai pitääkö sitä persettä vain karaista...
?Kysyy Vesku
