Perjantai 15.08.2008
Otin päivän töistä vapaaksi.
Aamulla herätys hyvissä ajoin, sillä kevätkokoontumisesta jäi tuntuma, että tulee kiireinen päivä.
Kaiken säilyvän tavaran hain jo aiemmin, joten enää oli makkaran hakeminen jäljellä, sitä ennen piti kuitenkin pakata auto. Vaikka kaikki oli jo aiemmin mietitty valmiiksi ja pakattukin, niin silti vierähti hyvä tovi ennen kuin kaikki oli paikoillaan ja siinä vaiheessa yleensä huomaa, että jotain jäi. Tämäkään kerta ei poikkeusta tehnyt, alkoi kiivas opaskylttien kokoaminen.
Seuraava kohde olikin lihanjalostamo
Maalaistuote Vataja, josta olin tehnyt makkarakaupat. Saavuttuani pihaan yritin soitella omistajalle mutta en saanutkaan kiinni. Mietin kuumeisesti, että olinko sopinut tapaamisen klo 9 vai 9:30. Kello oli jo 9:30 ja klo 10 piti olla seuraavassa tapaamisessa. Ei sitten muuta kuin sisälle tehtaaseen ja kyselemään makkaroitteni perään. No, eipähän siellä tiedetty asiasta mitään, joten heidän puoleltaan alkoi soittelu. Asiat selvisi ja sain makkarani. Siirryin pihalle pakkaamaan makkarat autooni, niin omistaja kurvasi pihaan. Kysyi sainko makkarani ja myönnettyäni käski odotella hetken ja hän hävisi sisälle. Katselin jo kelloa, että taitaa tulla kiire. Hetken kuluttua omistaja saapui takaisin lisämaistiaisten kanssa, kehotti tekemään perheelle makoisan nakkikeiton, jo vain se passasi. Kun yritin sopia laskutuksesta, niin siihen viitattiin kintaalla, ”nauttikaa reissustanne” vain sanottiin. Kuulosti hyvältä, nyt budjetti pitää.
Seuraavaksi ripeä siirtyminen kymmenen kilometriä ja sotilaskotiin palaveeraamaan Pohjankankaan ajolupa-asioista. Siellä kun ei voi missä tahansa ajella varsinkaan ko. viikonloppuna kun pohjankankaalla oli tarkka-ampujien kilpailu ja heidän ampumasuuntansa oli meidän ajoalueeseen päin. Tietojen vaihdon ja aikataulujen sopimisen jälkeen ostin sotilaskodista 50 munkkia ja siirryin parin mutkan kautta tulevaan leiriimme. Tavaroita purkaessani huomasin siellä olevan vielä edellisen porukan kamoja ja mietin kuumeisesti, että mihin aikaan oikein olin sopinut oman vuoromme alkavan. No, he olivat juuri lähdössä ja minä jatkoin omien tavaroiden purkua.
Auton tyhjennyttyä, kävin pystyttämässä muutaman opasteen lähiristeyksiin ja sitten taas kotiin hakemaan omat leirikamat ja polttopuut, nythän olin vienyt vasta yhteiset.
Kotiin päin mennessäni Jakke N jo soitteli, että olisi puolen tunnin päästä perillä leirissä. Hän kuitenkin suostui kärsivällisesti odottelemaan sotilaskodissa, kunnes ehtisin takaisin. Onneksi ehdi ajoissa takaisin, sillä sniper-miehet olivat yrittäneet viedä Jaken mukanaan. Houkuttelivat miestä massiivisella mönkkärillä. Minä kun täräytin Teneren pihaan niin miehet hiljenivät ja Jakke lähti oitis mukaani meidän leirille.
Taas purettiin autoa. Kyllä farmarikin on pieni auto, kun yrittää järjestää leiriä. Usutin veljeni viemään polttopuita myös toiselle kodalle, jossa olisi mahdollisesti ajoharjoittelupiste. Pienen urputtamisen jälkeen hän lähti nöyrästi 20 kilometrin päähän viemään niitä puita. Sitä ajoharjoittelupaikkaa ei sitten muuten käytetty lainkaan.
Illan mittaan alkoi porukkaa ilmestymään leiriin ja kaikki sai kahvia ja munkkia ja saunaankin oli mahdollisuus mennä.
Kouluttajatkin saapuivat ja taluttelivat autosta ulos omien pyöriensä lisäksi kivan namupalan makean nälkään. Heillä oli mukanaan maahantuojalta saatu koeajopyöräksi Yamaha XT660X motovanteilla.
Jengi alkoi asettua taloksi ja osa lähti täydentämään eväslaatikkoaan Kankaanpään keskustassa. Duracell-kolmikko Jakke N, IPa ja jmka lähtivät möyryämään leirin lähellä sijaitsevalle ”lento hiekka” mäelle. Muistelivat siellä kevät-kokkareita. Eipä se tainnut olla niin lento hiekkaa kuin keväällä, koska nyt oli märkää.
Viimeinen perjantain tulijoista saapui noin klo 23 aikoihin. Lauantai aamulle jäi kaksi tulijaa.
Lauantai 16.08.2008
Aamu valkeni ja illalla oli sovittu ajojen alkavan klo 9. Ensimmäinen operaatio oli peilien irroitus kouluttajan kehoitteesta, johtuen turvallisuussyistä. Osa vähän empi, onko se niin tarpeen, mutta uskon sunnuntaina kaikkien olleen tyytyväisiä ruuvatessaan ehjät peilit lukuisten kaatumisten jälkeen paikoilleen. No, yhdellä oli peilit hajonnut laukkuun.
Viimeiset osallistujat saapuivat juuri ennen lähtöä tai oikeastaan viimeinen saapui kärjen jo lähdettyä liikenteeseen. Kuitenkin kaikki osallistujat olivat paikalla kun koulutus alkoi. Saavuimme koulutuspaikalle metsän puolelta, eli ensimmäinen tehtävä oli selviytyä alas soramontun reunaa. Se meni itse kultakin enemmän ja vähemmän tyylikkäästi. Aluksi harjoiteltiin hidasajoa pehmeällä hiekalla. Kuinka kytkintä hallitaan kahdella sormella kokoajan ja takajarrulla tasataan menoa. Tulisi hirmu pitkä juttu jos kertoisin tai edes muistaisin kaikki asiat mitä meille opastettiin. Sitten opeteltiin hallitsemaan hidasajoa ympyrää ajaen tanko rajoittajassa eli ääriasennossa oikealle ja vasemmalle kiertäen. Samat harjoitukset istuen ja seisten. Oli myös rinteen nousua ja rinteessä sivusuuntaan ajoa. Neuvottiin kuinka pyörää käsitellään, jos matka katkeaa keskelle rinnettä ja pitää pyörä kääntää takaisinpäin. Opeteltiin hallitsemaan pyörää jalkatappiohjauksella, eli siirtelemällä painoa pyörän päällä. Tässä tärkeintä on se, ettei purista jaloilla lainkaan pyörän rungosta, vaan pyörä saa vapaasti keinahdella jalkojen välissä. Erinomainen keino yllättävien kivien ja kantojen väistämiseen nopeasti ja jouhevasti.
Välillä siirryttiin Jämin lomahotellille syömään seisovasta pöydästä ja lopuksi saatiin taitolentonäytös, jollaista ei näe missään yleisönäytöksissä, ainakaan suomessa. Tuntui, että kyseessä oli testilento, jossa koeteltiin koneen rajoja.
Jämiltä siirryttiin takaisin maastoon ja nyt koeteltiin harjoiteltuja oppeja puiden seassa ja harjoiteltiin jyrkkää nousua ja laskua mutkien kera. Kun taas saavuttiin soramontulle, niin porukan ajotaidossa ja itsetunnossa oli valtava muutos. Montulta syömään lähtiessä suurin osa tuli kovapohjaisen tien kautta, mutta kun montulle palattiin, niin suurin osa halusi möyriä metsän kautta jyrkkiä ja pehmeitä rinteitä.
Kouluttajat olivat innoissaan, oppi oli mennyt perille.
Treenivuorossa oli mutka- ja spooriajoa siitä sain vähän videokuvaakin, kun porukka kiersi todella pehmeässä hiekassa tiukkaa syheröä.
Tästä eteenpäin minulla on koulutus pimennossa, koska kävin opastamassa muutaman kurssilaisen majapaikkaan ja kauppaan. Kohta sieltä kuitenkin tultiin, ehdin sentään saunan saada ajoissa lämpimäksi. Sähkösaunassa se onkin kova työ.
Iso osa porukasta lähti käymään huoltoasemalla tankkaamassa itsensä ja pyöränsä ja osa poikkesi sotilaskotiinkin.
Duracell-triolle (Jakke N, IPa, jmka) päivän paahtaminen ei riittänyt, vaan heidän tarvi päästä vielä saunalenkille MTK71:llä ja kouluttajalla vahvistettuna, että saisivat vähän hikeä pintaan. Kun he olivat aikansa rymynneet, niin kohtalaisessa vesisateessa sitten huoltoasemalle ja sen jälkeen vasta leiriin.
Saunan ja ruokailun yhteydessä oli sitten hyvä kertailla päivän koulutusta, jos jaksoi. Porukka oli kylläkin aika rauhallista ja raukeata miestä.
Illalla, kun ajelin kotiin, maistelin miltä se moto-jammu oikein tuntui. Hyvältä vaikutti vesisateesta huolimatta. Aamulla sitten sain ajella poutasäässä ja hyvältä tuntui edelleen, siis se jammu. Kiitoksia vain maahantuojalle maistiaisista.
Sunnuntai 17.08.2008
Aamu valkeni pilvipoutana ja porukalla taisi olla pientä odottavaa jännitystä mitä tuleman piti, sillä nyt oli vuorossa siirtyminen Pohjankankaalle, jossa kaikki lauantain opit punnittaisiin. Kouluttajat olivat hehkuttaneet paikan ainutlaatuisuutta ja täten nostaneet odotukset tosi korkealle. Pienen siirtymän jälkeen saavuimme lähtö- ja kokoontumispaikalle, jossa annettiin varo-oppitunti liikkumisesta alueella. Valokuvan paikka olisi ollut ilmeet, kun porukalle selvisi, että ollaan ampumakenttäalueella, jossa voi kohdata ihan mitä vaan maastossa; ammusten jäänteitä, sirpaleita, panssarivaunuja ja kaiken lisäksi snipereilla oli ampumakilpailu, jossa osa maaleista oli meidän suunnalla. Kerrottakoon, että varoalueet oli aika suuret ja sen lisäksi kouluttajamme piti vielä kilometrin verran väliä varoalueen reunaan. Kun viimein lähdettiin ajamaan alueelle, niin uskon että kaikki huoli ja jännitys poistui jokaisen mielestä, kun innostus valtasi mielen hiekka-aavikon auetessa silmien eteen. Pehmeää hiekkaa silmän kantamattomiin ja valtavia dyynejä siellä täällä toinen toisensa perään. Piti oikein nielaista pari kertaa, että selviänköhän minä tuolla. Kouluttaja kertoi jostain kuuluisasta suomalaisesta Paris-Dakarin kiertäjästä (nimeä en nyt muista), joka oli todennut Pohjankankaalla käydessään, että on ihan turha lähteä Saharaan treenaamaan, kun täältä löytyy samanlaiset olosuhteet.
Ajamisen aikana sai todella huomata sen, kuinka tärkeätä oli katsoa pitkälle eteensä ja valita ajolinjansa hyvissä ajoin. Maa saattoi yllättäen kadota alta, kun huomasi tulevansa valtavan montun kohdalle ja sitten täytyi jo selvitä vastakkaista reunaa ylös. Kouluttaja kertoi, että heidän tiedossaan oleva pisin hyppy on kantanut 38 metriä. Ja siellä kuopan pohjalla saattoi olla vettä tai jotain rautaromua, joten haasteita riitti. Oli sekin aikamoinen haaste, kun ajettiin yhtä soittoa noin 12 kilometriä jatkuvaa ”patikkoa”, uskaltaisinko arvioida, että liioittelematta ne kuopat oli lähes aina yli 1,5 metrin syvyisiä ja melko jyrkkäseinäisiä, monesti sai tuntea penkin persuksissaan vaikka luuli seisovansa tapeilla.
Saapuessamme kääntöpaikalle oli snipereilla kuulemma näkemisen arvoiset ilmeet, kun 23 möyryävää konetta ajoi heidän leirinsä eteen. Mainittakoon tässä pienenä tarkennuksena, että olimme sopineet tietyn kellon ajan, jolloin he eivät ammu lainkaan ja me pääsimme silloin ajamaan kieroksemme. Takaisi päin ajoimme huomattavasti ”tasaisempaa” reittiä ja erään sorarinteen kohdalla kouluttajamme olivat näyttäneet kuinka ajetaan liki pystysuoraa rinnettä ylös ja alas. Itse en letkan perämiehenä nähnyt tapahtumaa, mutta se rinne oli yli 20 metriä korkea, mielestäni. Korjatkaa jos olin väärässä.
Tässä vaiheessa, kun kierros oli päättynyt, lähdin viemään taas osaa kurssilaisista leiriimme, jotta he pääsivät kotimatkalle. Sillä välin osallistujien pyynnöstä ajettiin vielä viimeinen rokkenrolli, tarvinneeko mainita että, innostuneimmat taisi Duracell-triolaiset, heiltä kun ei virtaa saanut loppumaan.
Tällä välin minä keitin leirissä kahvit ja sitten oli enää kiitokset, pakkaukset siivoukset ja hyvästien aika.
Yritin tähän lyhyesti koota viikonlopun tapahtumat. Osallistujat voivat vapaasti korjata asiavirheet ja täydentää vielä puuttumaan jääneet asiat.
Aivan valtavan suuret kiitokset jokaiselle osallistujalle ja erityisesti kouluttajillemme Petri Lähdekorvelle ja Jantuselle (vai oliko se Janhunen) teidän innostunut asenne möhköpyöriä kohtaan sai yrittämään tosissaan vaikka välillä voimat oli aivan lopussa.
Suosittelen muillekin, jos haluatte saada tapahtumaanne asiallisen kouluttajakaksikon, joka osaa sen mistä puhuukin, niin ottakaa yhteyttä Petri Lähdekorpeen. Yhteystiedot saa minulta tai Tomikoolta.
Kuvia ei juurikaan ehtinyt ottaa, niin oli tiukka ohjelma tässä kuitenkin
kuvasatoa Hämeenkankaan puolelta
